Suuni loksahti auki uimahallin pukuhuoneessa pari päivää sitten. Ei siksi, että viereisen vaatekaapin haltija teki mahtavan lätäkön pukuhuoneen lattialle vääntämällä litimäräksi unohtuneet uimahousunsa kuivaksi suoraan lattialle.
Kaveri väänsi oikein antaumuksella. Litsis lätsis.
Suuni loksahti auki siksi, mitä tapahtui sen jälkeen.
Lätäköt lattialla ovat ikävä juttu, koska niihin voi liukastua tai vähintään kastella sukkansa.
Siispä annoin herralle saman tien korjaavaa palautetta niin ystävällisesti kuin osasin.
Odotin reaktioksi vihaista tai erittäin vihaista kommenttia.
Suuttumisen sijaan kaveri hiljeni hetkeksi ja sanoi sitten ”Olet oikeassa”, ja jatkoi että hänkään ei tykkää märistä lattioista. Pahoitteli tekoaan.
Olin niin yllättynyt, että kiitin kaveria positiivisesta reaktiosta. Sitten vielä juteltiin vähän aikaa.
Palautteen antamista, hankalien keskustelutilanteiden hanskaamista ja ristiriitojen ratkaisua ei pahemmin opeteta koulussa. Kuitenkin ne ovat vuorovaikutustaitoja, joiden osaamisella on suuri vaikutus pärjäämiseemme työelämässä, vapaa-ajalla ja myös perhesuhteissa. Joskus jopa ratkaiseva vaikutus.
Kukaan ei osaa näitä taitoja syntyessään, mutta onneksi ne ovat jokaisen opittavissa. Ja kuten mikä tahansa oppiminen, nämäkin taidot vaativat opiskelua, harjoittelua, ja yhä vaan lisää harjoittelua.
Siksi älä ylläty, jos saat minulta palautetta. Tarkoitan mitä sanon, silloinkin kun puhun harjoitellakseni.
Pyrin kuitenkin antamaan ihmisille voittopuolisesti positiivista eli niin sanottua kannustavaa palautetta.
1. Yksi syy on se, että ihmiset toimivat enimmäkseen fiksusti.
2. Toiseksi ihmisen kiitettävä toiminta vahvistuu, kun se huomataan ja tehdään näkyväksi.
3. Kolmanneksi, jos henkilö on saanut sinulta useamman kerran vilpitöntä positiivista palautetta, hän on yleensä vastaanottavaisempi, kun joudut antamaan hänelle korjaavaa palautetta.
Positiivisessa palautteessa on tietysti sekin hyvä puoli, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Uimahousunvääntelijän kanssa toivotettiin toisillemme hyvää juhannusta.
Puhetaitoa voi oppia vaikka tunnin koulutuksessa, mutta… nyt olisi tarjolla lukukauden mittainen kurssi syyskuusta joulukuuhun. Täällä kehityt aidosti vaikuttavaksi puhujaksi 🔥
Kriittisen korkeakoulun kiitettyä Puhekoulua on järjestetty jo yli 15 vuoden ajan.
Syyslukukaudella sitä opettaa yksi Suomen kokeneimmista puhekouluttajista, Severi Hämäri, sekä allekirjoittanut.
Olisiko nyt aika tehdä se pitkään miettimäsi tasonnosto puhujana ja esiintyjänä?
Kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa sunnuntai-iltana, istuin Kööpenhaminan lentokentällä täpötäydessä SASin koneessa, joka oli juuri lähdössä Helsinkiin. Ihmisillä oli vielä kännykät päällä, joten voittomaali sai aikaan riemunkiljahduksia.
Sanoin lentoemännälle, että koneen kapteeni ohjaamossa ei ehkä tiedä Suomen juuri voittaneen MM-kultaa lätkässä, mutta olisi hienoa, jos hän voisi onnitella suomalaisia.
Tanskalaiset ovat mukavia, ymmärtävät joukkueurheilua ja osaavat suhdetoiminnan, joten luulin emon tajuavan homman heti.
Sen sijaan hän vastasi, sarkasmia äänessään: ”Ehkä kapteeni ei katsonut sitä ottelua”. Outo reaktio hiljensi minut hetkeksi. Pienen keskustelun ja ruotsalaisen stuertin avulla homma lopulta onnistui, ja saimme lopulta kapteenin onnittelut peräti kahteen kertaan matkan aikana.
Törppöjä mahtuu tähän maailmaan, niin lentoyhtiöissä kuin muuallakin.
Tarinan opetus oli minusta kuitenkin se, että törpönkin kanssa asiat voivat hoitua, kun säilyttää malttinsa ja vaivautuu rauhassa vääntämään rautalangasta ja ystävällisesti suostuttelemaan.
Ei vaatimalla, vaan antamalla toisen päättää itse. Silloin saa useammin sen, mitä haluaa. Kerta toisensa jälkeen olen nähnyt tämän toimivan.
Koskaan ei voi tietää, millainen päivä keskustelukumppanilla on ollut. Eivätkä tanskalaiset luonnollisesti ole kovin kiinnostuneita jääkiekosta, varsinkaan kauniina kesäpäivänä. Edes kanadalainen ystäväni ei seurannut MM-turnausta, vaan sen sijaan NHL:n loppusarjaa.
Kun olen aloitteellinen, käyttäydyn ystävällisesti ja opiskelen vaikuttamistaitoja kuten retoriikkaa ja vuorovaikutustaitoja, huomaan, että tavallinen tallaajakin voi vaikuttaa asioihin, sekä pieniin että joskus myös isompiin.
Siksi en oikein usko usein kuultuun hokemaan, jonka mukaan meidän pitäisi ”keskittyä vain niihin asioihin, joihin voimme vaikuttaa”. Se on mielestäni ihmisen vaikutusmahdollisuuksien aliarviointia.
Mitä näet kuvassa? Tämä joukko osallistui työpajaan, jossa harjoiteltiin esiintymisjännityksen hallintaa. Tavallista ujompaa porukkaa vai? Päinvastoin.
Ammattipuhujia ja puhetaidon harrastajia kymmenestä maasta, muun muassa yksi puheenpidon maailmanmestari.
Joukossa oli myös ei-kovin-ujoina tunnettuja latinoja – Espanjasta, Portugalista, Venezuelasta.
Me kaikki jännitämme esiintymisiä. Parhaat esiintyjät opiskelevat esiintymisjännityksen hallintaa. Tällä kertaa harjoittelimme positiivista visualisointia ja hengitystekniikoita.
Pidin aiheesta työpajan viikonloppuna Puolassa Rzeszówin yliopistolla, Toastmasters International – järjestön vuosittaisessa seitsemän maan aluekonferenssissa.
Nonnii. Ollaan taas Puolassa 🇵🇱. Kaupungissa, jonka nimeä on mahdoton lausua selvin päin (* 😀
Täällä on tänä viikonloppuna Toastmasters -puheenpitojärjestön vuosittainen konferenssi. Ohjelmassa on tietysti puheita, ja lisäksi puhekilpailuja ja työpajoja. Ja paljon pitkäaikaisia kavereita tavattavana. Puhutaan puheista ja elämästä. Opitaan jotain uutta.
Nyt mulla on mielessä kuitenkin jotain ihan muuta.
Matkalle lähtiessään monet ihmiset julkaisevat kuvan lentokentältä, kun ovat vasta lähdössä lennolle. Minusta paljon mielenkiintoisempaa on perille saapuminen.
Vai mitä sanot:
1
Junassa Krakovasta Rzeszówiin oli sellaiset kabiinit kuin Harry Potterin Tylypahka-junassa.
Paljon ei kanssamatkustajien kanssa tullut juteltua, kun vaikuttivat lähes yksinomaan puolankielisiltä. Sen verran rekisteröin, että kaikki aina tervehtivät, kun joku tulee kabiiniin tai lähtee. Suomessa ei olla vielä tällä sivistyksen tasolla.
Jokainen tuijotti kännykkää lähes koko kahden tunnin matkan ajan. Eivät jutelleet keskenään. Kotoista, mutta tylsää.
Kaikki säpsähtivät, kun soitin puhelun suomeen. En tiedä johtuiko suomen oudosta kielestä, jota täällä rajaseudulla ei kuule, vai onko täällä epäkohteliasta puhua puhelimeen junassa.
Toisin kuin Suomessa, puhelu tai nettiyhteys ei katkeillut junassa aina silloin tällöin.
2
Vasta junasta poistuessa huomasin, että seuraavassa kabiinissa olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa seuraa: rynnäkkökivääriä jatkuvasti ampumavalmiina pitävä maastopukuinen sotilas.
Taistelija oli niin yltäpäältä naamioitunut, että näky oli suorastaan koominen. Tyypillä ei ollut mikään ICE-tyylin villin lännen pankkirosvohuivi nenän päällä, vaan balaklava peitti kasvojen ihon kauttaaltaan. Komeuden kruunasivat isot mustat aurinkolasit, joiden läpi raukka ilmeisesti ei nähnyt paljon mitään.
Siltä se ainakin näytti, kun kaveri perille saavuttua tallusteli asemalaiturilla kolmen poliisin seurassa. Jalassa sotilaalla oli lökäpöksyt ja vaatteet näyttivät muutenkin niin paksuilta, että tyypin olemuksesta tuli mieleen ennemminkin kuun pinnalla toikkaroiva Neil Armstrong kuin pelottava sotilas.
Teki mieli pyytää kaverilta selfietä, mutta itsesuojeluvaisto esti. Oletettavasti hänellä kuitenkin oli kovat piipussa enkä ole lainkaan varma, onko sotilaiden kuvaaminen Puolassa laillista. Kulttuuri on täällä astetta autoritäärisempi kuin koto-Suomessa.
3
Hotellille kävellessäni törmäsin puistossa muistomerkkiin, jonka reliefissä kaksi puna-armeijan sotilasta näytti lyövän kättä. Tämä lienee niitä Stalinin diktatuurin surullisia jälkiä.
Kysyin vieressä olleelta paikallisen näköiseltä naiselta miksi hän ottaa kuvia muistomerkistä aivan kuin olisi turisti. Hän selitti kohtalaisen hyvällä kouluranskalla, että muistomerkki puretaan lähiaikoina, ”emme täällä pidä Putinista”.
Kuten Irwin Goodman sanoi aikoinaan: Päivä saatiin alkamaan.
Terveisiä Rzsszwista!
(* Rzeszów. Rzeszów Główny = Rzeszówin päärautatieasema
Puolustusvoimien pitkäaikainen tutkimusjohtaja Jyri Kosola ja hänen uusin kirjansa.
Eilen illalla minulla oli ilo ja kunnia juontaa tilaisuus, jossa puhui Suomen ykkösasiantuntija, kun aiheena on tulevaisuuden sodankäynti. Eversti evp Jyri Kosola on tekniikan ja sotatieteiden tohtori sekä Puolustusvoimien pitkäaikainen tutkimusjohtaja, joka visioi Ukrainassa nyt nähtävät sodankäyntimenetelmät jo 20 vuotta sitten.
Kosola on mahdollisesti paras suomalainen tulevaisuuden sodankäynnin asiantuntija.
Kosolan tuore kirja Koneiden sota: droonien läpimurto ja vallankumous, Docendo, 2026, on myös aivan mainiota luettavaa, enkä ole lainkaan yllättynyt, että se ilmestynee myös englanniksi. Kirja on minusta laadukkaampaa tekstiä kuin mitä Yhdysvalloista tai Briteistä löytyy.
Kosola ei muuten ole vain tekniikan ja sotahommien asiantuntija, vaan laajasti sivistynyt kaveri ja mainio keskustelukumppani, joka tuntee syvällisesti myös ihmistieteitä.
Toinen ilonaihe oli valtavan kiinnostunut, motivoitunut ja runsaslukuinen yleisö, jolta kysymykset eivät tahtoneet loppua kesken.
Kolmas ilonaihe oli saumattomasti toiminut tilaisuuden järjestäjäporukka Antti Puhakan johdolla, ja Helsingin Pelastuslaitos, joka Tomi Raskin persoonassa muun hyvän lisäksi tarjosi syvällä maan alla sijaitsevat puitteet tapahtumalle. Ja monet muut, jotka auttoivat.
Neljäs ilonaihe oli se, että paikalla ollut everstiluutnantti Vesa Sundqvist antoi vedostani vuolaat kehut, ja ensimmäistä kertaa elämässäni todistin tilanteen, jossa everstiluutnantti tarjoutui kantamaan alikessun runsaita kamoja (PA-laitteet) ja vieläpä nuoremmakseen tarjosi kyydin kotiovelle asti hauskojen turinoiden kera. 😀
Eilisessä tilaisuudessa ei rakennettu vain osaamista vaan myös yhteishenkeä. Se on tämän maan puolustuksen selkäranka. Vain yhtenäinen kansa pärjää, jos tulee kova paikka.
Mistä saa parhaat ideat puheen tai esitelmän sisältöön ja sanoitukseen? No lenkkipolulta tietenkin! Kaikilla on omat konstinsa, mutta minulle tuo tapahtui taas.
Olen viimeisen parin viikon aikana miettinyt oikeita sanoja varsin lyhyeen, mutta tärkeään puheenvuoroon tänä iltana olevan tapahtuman juontajana.
Asetin puheenvuorolleni kolme tavoitetta:
Miten saan tilaisuuden alkuun huumoria, jotta yleisö rentoutuu? Se on tarpeen erityisesti, koska illan aihe on vakava, suorastaan kuolemanvakava.
Miten saan yleisön aktivoitua heti alussa, jotta kaikki keskittyvät kuuntelemaan illan pääesiintyjää ja tekevät hänelle hyviä kysymyksiä?
Miten motivoin kuulijoita heidän tärkeässä työssään, johon illan tilaisuus kouluttaa heitä?
Lisäksi yleisölle pitää tietysti antaa kaikki olennainen tieto illan ohjelmasta ja puhujasta.
Kaikki yllä oleva pitäisi mahtua lyhyeen puheenvuoroon, joka on selkeä ja luonteva, eikä vaikuta läpipuhki mietityltä.
Kivointa olisi, jos sanat eivät näyttäisi lainkaan etukäteen mietityiltä, vaan spontaaneilta. Siteeraan sanoja, jotka Churchill tarinan mukaan kerran sanoi autonkuljettajalleen parlamenttiin saavuttaessa: ”Älä avaa auton ovea vielä, haluan ensin kirjoittaa spontaanit kommenttini valmiiksi.”
Usein saan parhaat ideat lenkkipolulla. Niin kävi nytkin. En ollut tyytyväinen yhteen kirjoittamani skriptin kohtaan, enkä ollut keksinyt ratkaisua kirjoituspöydän ääressä.
Eilen lenkillä päätin äänikirjan kuuntelemisen sijasta käydä mielessäni läpi puheenvuoroni sisällön. Ja voilà, sieltä se tuli, uusi lähestymistapa, jota en ollut aiemmin ajatellut. Sanat tulivat mieleen aivan itsestään.
Kirjoitit sitten puhuttua tai kirjallista esitystä, jos jäät jumiin ajattelussasi, tee välillä jotain muuta.
Toiseksi, aloita sisällön valmistelu ajoissa. Itse yritän kirjoittaa ensimmäisen luonnoksen puheesta tai tekstistä viimeistään pari viikkoa ennen h-hetkeä.
Silloin alitajunta tekee töitä puolestani ja ideat tulevat mieleen yleensä itsestään. Aamulla herätessä, lenkkipolulla tai hyvää kirjaa lukiessa. Se on tehokkuutta, eikä edes tunnu työltä.
Missä tilanteessa sinun alitajuntasi antaa sinulle ilmaisia vastauksia?
Viime viikonlopun ensiapukurssille mennessäni en uskonut, että oppisin kunnolla elvyttämään elotonta potilasta. Olin väärässä.
Kahteen täyteen päivään mahtui niin paljon harjoituksia, että jokainen halukas oppi elvyttämään sekä defibrillaattorin kanssa että ilman. Nykyään muuten peruselvytys on 30 painallusta ja 2 (yllättävän pientä) puhallusta.
Lisäksi ehdimme rauhassa käydä läpi aikamoisen listan tyypillisimpiä vammoja ja sairauskohtauksia ja niiden ensiapua.
Teoriaosuudet olivat harvinaisen vuorovaikutteisia ja siksi hyvin opettavaisia.
Luentoja kuunnellessani buustasin omaa oppimiskäyrääni sitomalla itselleni painesiteitä kaikkiin raajoihin sekä pääkoppaan. Rutiinin kehittäminen auttaa tässäkin – vertaa kuvaa ekasta ja kolmannesta yrityksestä 😃😃😃
Tämä oli heittämällä paras ja kattavin ensiapukurssi, jonka olen käynyt, ja suosittelen lämpimästi vastaavaa jokaiselle.
Kurssin järjesti Helsingin väestönsuojeluyhdistys, nokkamiehenä Jukka Lehtiranta, ja kouluttajana erinomainen Francisca Mannström.
Ensi kuussa jatkamme ulkotiloissa tapahtuvalla simuloidulla harjoituksella. Pihalta ja luonnosta löytyy muun muassa tekoverellä maskeerattuja uhreja, jotka pääsevät auttajien hellään huomaan.
Ensiapu on kansalaistaito, jonka osaamisella voi auttaa itseään, läheisiään ja muita lähimmäisiään.
Kuten kaikki muutkin taidot, ensiapua pitää harjoitella säännöllisesti, jos haluaa oikeasti osata.
Oletko itse käynyt kurssilla?
P.S. Miten tämä kaikki liittyy esiintymistaitoon? Ei kai mitenkään. Tosin kouluttajamme kertoi tuntemastaan henkilöstä, joka tykkää osallistua realistisia hätätilanteita simuloiviin ensiapuharjoituksiin. Koska hän on luonteeltaan ujo, hän valitsee aina tajuttoman potilaan roolin.
Paneelikeskustelun pitämistä harjoittelemassa Izabel Velez, Roberto Bolomey ja allekirjoittanut.
Mitä hyötyä saan Toastmasters-puheklubista yli kymmenen vuoden jäsenyyden jälkeen? Tässä on muutama esimerkki.
Toastmasters-kokouksissa pidetään puheita, mikä auttaa minua pitämään yllä lavarutiinia.
Kun on jatkuvasti yleisön edessä, ”tosielämän” esiintymiskeikat eivät näyttäydy poikkeuksellisina haasteina.
Kokouksissa ei harjoitella vain puheenpitoa, vaan kaikkia kuviteltavissa olevia esiintymistilanteita.
Esimerkiksi yksi osa valmistautumistani maanantaina olleeseen keikkaan, jossa juonsin vaativan paneelikeskustelun, oli tietysti paneelikeskustelun vetäminen Toastmasters-kokouksessa.
Perusasioita on aina hyvä kerrata. Toistoja, toistoja, toistoja.
Kuvassa aina luotettavat panelistit Izabel Velez ja Roberto Bolomey. Kuvan otti yksityiskohtaisen palautteen antanut Oscar Santolalla. Vaikeusasteen lisäämiseksi tämä harjoitus tehtiin espanjan kielellä.
Toastmasters-kokouksissa voi kokeilla uusia ideoita ja testata miten ne toimivat käytännössä.
Uuden puhekikan tai harjoituksen ensimmäistä kokeilua ei kannata tehdä työpaikalla tai asiakkaan edessä.
Ensimmäisestä vedosta löytyy aina jotain parannettavaa tositilanteeseen. Joskus käy myös niin, että huomaa paperilla hyvältä kuulostavan idean toimimattomaksi käytännön puhe- tai opetustilanteessa.
Toastmasters on loistava harjoitteluympäristö, jossa mokaaminenkin on hauskaa.
Panelisteina olivat Nina Järvenkylä, Jussi Konttinen ja Pauliina Siniauer. Kaikki ovat olleet Ukrainassa raportoimassa siellä käynnissä olevasta sodasta.
Juonsin toissa iltana paneelikeskustelun väestönsuojelusta Ukrainan sodassa. Panelisteina oli Ukrainassa Suomen johtaville medioille työskennelleitä toimittajia.
Paneelikeskustelun aikana koin tilanteen, joka keskustelun moderaattorille, aivan kuten puheenpitäjälle, voi joskus sattua: huomasin yleisön olevan aivan hiljaa ja lähes eleetöntä.
Tämä on jännittävä paikka, koska se voi tarkoittaa kahta päinvastaista asiaa: joko yleisöllä on tylsää tai se kuuntelee intensiivisesti.
Koska en nähnyt kenenkään räpläävän puhelinta vaan ennemminkin useiden kirjoittavan kiivaasti muistiinpanoja ja loppujen katsovan puhujien suuntaan, päättelin kaiken olevan hyvin.
Nyt, kaksi päivää paneelin jälkeen, me tilaisuuden järjestäjät olemme yhä kokoamassa osallistujien muistiinpanoja ja tekemässä niistä yhteenvetoa. Niin paljon keskustelu antoi ajateltavaa.
Siksi pohdin, miten tämä kaikki tapahtui, ja mieleen tuli kolme ajatusta paneelikeskustelun juontamisesta. Näistä lienee hyötyä, jos haluaa keskustelusta maksimaalisen hyödyn yleisölle.
1. Fokus. Paneelin vetäjän on osattava keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa
“Juontajan tulee jatkuvasti katsoa omien papereidensa lisäksi sekä jokaista panelistia että yleisöä. Lisäksi hänellä täytyy samaan aikaan olla mielessä tapahtuman ohjelma, aikataulutus ja omat vuorosanat. Samalla pitää tehdä muistiinpanoja.”
Paneelikeskustelun juontaminen on intensiivistä työtä, vaikka se ei näytä siltä.
Jos pidät puheen, joudut keskittymään samanaikaisesti ”vain” kahteen asiaan: omaan ilmaisuusi ja yleisöön.
Paneelikeskustelun juontaja taas joutuu näiden lisäksi samanaikaisesti keskittymään myös panelisteihin sekä heidän sanalliseen ja sanattomaan ilmaisuunsa.
Juontajan tulee jatkuvasti katsoa omien papereidensa lisäksi sekä jokaista panelistia että yleisöä. Lisäksi hänellä täytyy samaan aikaan olla mielessä tapahtuman ohjelma, aikataulutus ja omat vuorosanat. Samalla pitää tehdä muistiinpanoja.
Tämä kaikki vaatii äärimmäistä keskittymistä.
Jos pakka ei ole kasassa, juontaja ei pysty lennosta kysymään relevantteja jatkokysymyksiä, ohjaamaan yleisökysymyksiä oikealle henkilölle tai tekemään keskustelun lopuksi yhteenvetoa puhutusta.
2. Perehtyminen. Paneelin vetäjän täytyy tuntea aihe ja yleisö perin pohjin
Juontaja ei voi keskittyä useaan asiaan yhtä aikaa, jos hän ei tunne hyvin sekä keskusteltavaa aihetta, keskustelijoita että tilaisuuden yleisöä.
Juontajan pitää ennen tilaisuuden alkua olla perillä siitä, mitä keskustelijat todennäköisesti sanovat ja mitä yleisö todennäköisesti kysyy.
Siksi olin palaveerannut panelistien kanssa etukäteen ja lukenut heidän kirjoittamiaan tekstejä. Siksi olin myös keskustellut järjestäjätiimin kanssa etukäteen. Lisäksi katsoin yhden dokumenttielokuvan, luin aihepiirin uutisia ja selasin muutaman kirjan.
Koska kuulun yleisönä olleeseen yhteisöön, tiesin, mitkä illan teemaan liittyvät asiat yleisöä askarruttavat. Tiesin myös, mikä on heille jo ennestään itsestään selvää.
Koska teemana oli sodanaikainen väestönsuojelu Ukrainassa, oli hyötyä siitä, että olen perehtynyt väestönsuojeluun, suorittanut varusmiespalveluksen ja matkustanut Ukrainassa. Lisäksi tunnen sotahistoriaa ja Ukrainassa sotaa käyvien maiden historiaa ja yhteiskuntaa. Yleinen elämänkokemuskin auttaa.
Lisäksi juontajaa auttaa esiintymiskokemus ja paneelikeskustelujen juontamisen rutiini. Ei tarvitse kaiken muun lisäksi miettiä, miten hallitsee esiintymisjännitystä.
3. Työmäärä. Onnistuneen paneelin järjestäminen vaatii hämmästyttävän määrän työtä
Yllä olevasta on helppo päätellä, että vaikka illan aihe olikin minulle ennestään kohtalaisen tuttu, tilaisuuden järjestäminen vaatii paljon työaikaa sekä ennen tilaisuutta, sen aikana että sen jälkeen.
Puolentoista tunnin tilaisuus on puolentoista tunnin tilaisuus ainoastaan tilaisuuden yleisölle.
Ennen tilaisuuden alkusanojen lausumista järjestävä tiimi on tehnyt paljon suunnittelua ja koordinointia, lähettänyt paljon viestejä ja pitänyt muutaman palaverin järjestäjien ja panelistien kesken. Monenlaiseen taustamateriaaliin on perehdytty. On kirjoitettu ja ajastettu tapahtuman ohjelma sekä juontajan vuorosanat.
Sen jälkeen on harjoiteltu. On tiedotettu ja käyty vuoropuhelua sekä panelistien että yleisön kanssa.
Tilaisuuden jälkeen kiitettiin osallistujia ja kerättiin palautteet. Järjestäjät pitivät tuoreeltaan debriefingin ja kävivät läpi, mitä opittiin. Lisäksi tehdään vielä yhteenveto tapahtuman asiasisällöstä, jotta keskustelun opit eivät jää unohduksiin. Sitten ideoidaan, mitä tehdään seuraavaksi.
Noin se menee, kun asiat hoitaa kunnolla.
Keskinkertaista saa helposti. Jos haluaa laatua, siihen pitää panostaa.
Jo samana iltana saimme muun muassa seuraavanlaista spontaania kirjallista palautetta:
”Kiitokset järjestäjille – erinomainen sessio!”, ”Huikean hyvä” ja ”Aika lensi kyl”.
Asiantuntijasta juontajaksi vai päinvastoin?
Lopuksi jäin pohtimaan, onko helpompaa tehdä asiantuntijasta erinomainen paneelikeskustelun juontaja vai ammattijuontajasta paneelin aiheen asiantuntija.
Paras vaihtoehto on tietysti, että ammattijuontaja on jo valmiiksi paneelin teeman asiantuntija. Tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista.
Ihanteellisesti jokainen asiantuntija oppisi koulussa hyväksi esiintyjäksi, mutta todellisuudessa näin ei tapahdu. Puhujaksi ja moderaattoriksi oppiminen vaatii yksilöltä vahvaa omaa motivaatiota ja pitkäaikaista panostusta.
Siksi asiantuntija, joka on osaava esiintyjä ja paneelin juontaja on työnantajalleen kullan arvoinen.
Entä toisinpäin? Keskittyykö ammattijuontaja paneelikeskustelussa naurattamaan yleisöä siksi, että keskustelun substanssi ei ole hallussa? Veikkaan, että tällaistakin tapahtuu. Yleisön viihdyttäminen on hyvä asia, mutta se ei yksin riitä.
Jos ammattijuontaja on käynyt kouluja, hän on oppinut oppimaan. Hän kykenee perehtymään itselleen vieraaseenkin aiheeseen. Tekoäly toki antaa nopeasti pinnallista asiantuntijuutta, mutta kantaa vain osan matkaa.
Vähänkin syvällisempi perehtyminen ja olennaisen omaksuminen vaatii aikaa. Tämä kannattaa tapahtuman järjestäjän muistaa, kun rekrytoi tilaisuuteensa ammattijuontajaa.
Would you like to become a better communicator? 