Tässä on vahva teatterisuositus ja pieni pohdinta puhetaidon ja teatterin yhtymäkohdista.

Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat-kirjaan perustuva samanniminen näytelmä on pyörinyt Vuosaaren Tilajakamossa jo vuoden, mikä kertoo jotain laadusta ja lippujen kysynnästä. Vihdoin pääsin katsomaan.

Aivan kuin saman teatteriryhmän ensimmäinen näytelmä, Neuvostoihmisen loppu, esitys on äärimmäisen yksinkertaisessa tilassa ja lavasteissa ja tehty vain neljän näyttelijän voimin, mutta kuitenkin se on vaikuttava ja ajankohtainen.

Käsitteleehän se Neuvostoliiton Vietnamia eli neukkujen hyökkäyssotaa Afganistaniin, jota putinistit eivät millään tahdo muistaa. Samalla näytelmä käsittelee myös Ukrainan sotaa.

1️⃣ Visualisointi

Vaikuttavaa symboliikkaa on, kun alussa näyttelijät marssivat näyttämölle ikoneja kantaen. Yllättäen he pilkkovat ne kirveellä puukalikoiksi ja naulaavat niistä itselleen rynnäkkökiväärit. Harvoin näkee abstraktin asian visualisoitavan noin vakuuttavasti. Uskonto on mahtava ase.

2️⃣ Puheenpito teatterissa ja elokuvassa

Elokuvissa nähdään usein vaikuttavia ja inspiroivia puheita, jotka jäävät elämään, mutta harvemmin vaikuttavia puheita näkee suomalaisessa teatterissa.

Tällaisen puheen näytelmässä pitää Aleksijevitšia itseään esittävä roolihahmo, joka pitää ajatuksia herättävän oikeussalipuheen.

Oikeussalipuhe ovat yleinen myös elokuvan kliimaksina, kuten Jack Nicholsonin ja Tom Cruisen kohtaaminen elokuvassa A few good men.

Aleksijevitš puhuu siitä, miten diktatuurissa kaikki ovat järjestelmän uhreja: hyvät ja pahat, naiivit ja pragmaatikot.

Jos olet kaukana vallasta, sinulla ei mene hyvin. Jos olet lähellä valtaa, silloinkaan sinulla ei mene hyvin, koska siipesi saattavat milloin tahansa palaa rakkaan johtajan mielijohteesta. Johtajaa on pakko myötäillä. Kaikki ovat orjia.

3️⃣ Aivan kuten hyvä puhuja, myös valtion propaganda ymmärtää kohderyhmänsä psykologiset tarpeet

Yksi näytelmän teema on se, miten turha kaikkien diktatuurin sotaan lähettämien ihmisten kuolema on ja miten absurdia ja yksittäiselle ihmiselle käsittämätöntä koko touhu on.

Jokaisen Ukrainaan lähetetyn venäläisen sotilaan kuolema on turha. Tätä heidän perheidensä on ymmärrettävästi vaikea myöntää. Kuolleen sotilaan äidin mielenterveys vaatii keksimään kunniallisen selityksen pojan kuolemalle.

Ihmisen, ja varsinkin oman lapsen, kuolema on niin valtava asia, että sille täytyy keksiä joku jalo syy.

Valtion propaganda tarjoaa selityksen ja on houkuttelevaa niellä se.

Diktatuurin alamaiset peittävät syyllisyydentunteensa ja häpeänsä hokemalla, välillä suorastaan raivokkaasti, vain tehneensä mitä käskettiin. Ihmisen psyyke hajoaisi, jos hän myöntäisi toimintansa vääryyden. Jossain syvällä sielussa omatunto kuitenkin kolkuttaa.