Tag Archives: yrityskulttuuri

Ultra Bra, Susijengi ja Ticketmaster. Fiksua bisnestä vai kusipäistä toimintaa?

Tätä kirjoitettaessa Susijengi pelaa korismatsia Islantia vastaan. Ottelun yleisö on ostanut liput Ticketmasterilta (entinen Lippupalvelu).

Ultra_Bra

Ultra Bra lavalla.

Ticketmaster on saanut tällä viikolla kyseenalaista huomiota 90-luvun suosikkibändin Ultra Bran keikkalippujen myynnistä. Aiheesta.

twitter-ticketmaster-suomi

Ticketmaster on saanut palautetta sekä artisteilta että asiakkailta.

Ultra Bran oli kerrottu pitävän vielä yhden jäähyväiskeikan joulukuussa. Konsertti myytiin loppuun minuuteissa. Yllättäen myyntiin ilmestyi toinenkin keikka ja myöhemmin vielä kolmas.

Ticketmaster rahastaa tuplasti

Yleisradio uutisoi, että Ticketmaster pyörittää netissä kauppapaikkaa, jossa samat liput myydään usein vielä uudestaan. Hintapyynnöt kohoavat satoihin euroihin, ja Ticketmaster vetää välistä huimat välityspalkkiot.

Fiksua bisnestä, joku voisi sanoa. Minimoidaan riskit ja maksimoidaan tuotot.

Tuolla meiningillä saa tosin asiakkaiden vihat niskoilleen, ellei tarjoudu lunastamaan takaisin harhaanjohdettujen fanien piippuhyllyltä ostamia hajapaikkoja. Ilman välityspalkkiota, kiitos.

Ylen jutussa Ticketmaster myöntää, että lippujen markkinapaikkojen ylilyöntejä pitäisi rajoittaa tiukentamalla lakeja. Jostain syystä firma ei oma-aloitteisesti rajoita toimintaa, jota itsekin pitää sikailuna. Koska se tuottaa rahaa.

Muita Ticketmasterin urotekoja

Wikipedian mukaan Ticketmaster on ajanut lainsäädäntöä, joka kieltäisi kuluttajia myymästä Ticketmasterilta ostettuja lippuja toisilleen, paitsi Ticketmasterin omassa palvelussa.

Tivi-lehti taas kertoi Ticketmasterin omasta verkkokaupasta löytyneestä haavoittuvuudesta, jonka avulla hakkeri voi kaapata asiakkaan – siis sinun ja minun – tilin ja liput. Ongelmaa ei korjattu, vaikka se oli tiedossa. Tivi-lehdelle firma antoi ymmärtää, että asia ei ole heidän ongelmansa.

Kun pyysin Ticketmasteria sulkemaan oman asiakastilini kyseisen tietoturvaongelman takia, arvatkaa mikä oli vastaus? Sieltä ei vastattu ollenkaan.

Ticketmasterilla on kyllä vankkaa kokemusta hakkeroinnista. Heidät on jopa haastettu oikeuteen kilpailijansa tietojärjestelmien hakkeroinnista ja yrityssalaisuuksien varastamisesta.

Twitteristä päätellen Ticketmasterin asiakaskokemus ei ole ihan tapissa Britanniassakaan.

twitter-ticketmaster-britannia

Britanniassa asiakkaat ovat suomalaisia suorapuheisempia.

USA:ssa taas musiikkifanit pottuuntuivat niin pahasti, että haastoivat Ticketmasterin oikeuteen joukkokanteella.

Suurin osa yrityksistä pelaa reilusti, yksi ei

Kaikki firmat mokaavat silloin tällöin. Ticketmasterista tulee vaikutelma, että yrityksen kulttuuri ja etiikka on kopioitu konkurssiin menneestä energiayhtiö Enronista.

Olisiko niin, että kun firmalla on monopoliasema tiettyjen tapahtumien lipunmyyntiin, se luulee voivansa kohdella asiakasta miten tahansa.

Suurin osa yrityksistä toimii eettisesti ja niin sanotusti pelaa reilua peliä. Kuitenkin joukkoon eksyy mätiä omenoita. Ne pitää karsia pois markkinoilta, jotteivät ne pilaa muiden yritysten mainetta ja anna kuvaa liike-elämästä sikailijoiden pelikenttänä.

Istunko vaimon vai vieraan naisen vieressä?

Haluaako Ultra Bra, että heidän keikallaan 15. joulukuuta muistan, että jos he olisivat myyneet lippunsa vastuullisen yrityksen kautta, vaimoni istuisi vieressäni eikä vastapäisessä katsomossa?

Kenen lippua Susijengi haluaa katsomossa heilutettavan?

Entä Suomen jääkiekkomaajoukkue, SM-liiga, jalkapallomaajoukkue, Veikkaus-liiga, Jääkiekkoliitto, Palloliitto, Koripalloliitto? Tai suomalaiset bändit, teatterit ja muu kulttuuriväki?

Vinkki: Ticketmaster ei ole Suomen ainoa lipunmyyjä.

Elintarvikeala on alkanut vaatia alihankkijoiltaan ja kumppaneiltaan vastuullisuutta, samoin esimerkiksi vaate- ja elektroniikkateollisuus. Jos vastuullisuutta ei löydy, sopimukset irtisanotaan.

Suomen urheilu- ja kulttuuriala on elämysbisneksessä.

Eikö siellä jos jossain olisi syytä vaatia, että kumppanit tuovat tapahtumiin positiivista karmaa?

Nyt näissä tapahtumissa nököttää takarivissä Muumikirjojen ankeuttajahahmona tunnettu Mörkö.

Photo credit: Suviko, Wikipedia.

Kirjavinkki – Onko uusi pankkiromahdus tulossa?

Lontoo vuonna 2008. Pankkiiri soittaa puolisolle, käskee nostamaan paljon käteistä, hakemaan mahdollisimman paljon säilykkeitä kaupasta ja valmistautumaan perheen evakuointiin maalle. Pankkiiri yrittää hankkia aseen suojellakseen perhettään. Hän pelkää, että finanssijärjestelmän romahdus sulkee pankkiautomaatit ja kaupat. Siitä seuraisi mellakoita ja anarkia. Suurella osalla kollegoista on samankaltainen suunnitelma.

kirja_joris

Tämä tarina on ilmeisesti totta.

Sen kertoi tiistaina Helsingin Ekonomien tilaisuudessa esiintynyt hollantilainen tähtireportteri Joris Luyendijk, joka on tällä viikolla Helsingissä kirjansa promokiertueella. Propsit Helsingin Ekonomeille, että saivat kirjoittajan houkuteltua puhumaan pienelle suomalaisyleisölle.

Luyendijk vaikutti fiksulta, sympaattiselta ja uskottavalta. Kirjan lähteinä oli parisataa suurimmaksi osaksi anonyymisti haastateltua lontoolaista pankkiiria.

Bestseller Lontoon pankkimaailmasta

Ei ihme, että lähes kaikki Suomen johtavat mediat julkaisivat tällä viikolla Luyendijkin haastattelun. Hänen Lontoon finanssimaailmaa käsittelevä kirjansa – suomeksi Rahan ruhtinaat – oli viime vuonna Hollannin myydyin kirja. Sen jälkeen kirja on julkaistu muun muassa Britanniassa ja Saksassa ja kirjan oikeudet on myyty 15 maahan.

Luyendijkin kirjan sisältö löytyy pääpiirteittäin hänen The Guardian –lehdelle kirjoittamastaan blogista, jota hänet palkkasi tekemään päätoimittaja Alan Rusbridger.

Jos Rusbridgerin nimi kuulostaa tutulta, se voi johtua siitä, että hän oli yksi avainhenkilöitä Edward Snowdenin paljastusten julkaisussa.

Toinen yhteinen tekijä Snowdenin paljastusten ja Luyendijkin tekstien välillä on se, että alaa ammatikseen seuraavat ihmiset sanovat että ”tässä ei ole mitään uutta tietoa”, kun taas suurin osa lukijoista on vähän ihmeissään.

Kuitenkin kirja kannattaa lukea.

Se on nopealukuinen ja viihdyttävä, vaikka lopussa vähän synkkä. Se on myös paljon syväluotaavampi kuin mediassa olleet haastattelut, joissa kirjaa vielä lukemattomat toimittajat olivat poimineet kokeneelta haastateltavalta lähes samat sitaatit.

Uusi romahdus on väistämätön

Luyendijk uskoo, että uusi ja vielä vakavampi finanssijärjestelmän romahdus on tulossa. Perustelujakin hänellä on.

Vaikka sääntelyä on lisätty, ei ongelmia aiheuttavaan ytimeen ole Luyendijkin mukaan puututtu. Sekä rivitason pankkiirien että johtajien kannustimet ohjaavat Luyendijkin mukaan heitä edistämään seuraavan katastrofin syntymistä.

Alemmalla tasolla palkitaan lyhyen tähtäimen tuloksen maksimoinnista kyseenalaisilla keinoilla, mikä voi toimia sekä pankin ja yhteiskunnan kokonaisetua vastaan.

Kun kaikki menee hyvin, johtoa palkitaan ruhtinaallisesti. Kun homma menee pieleen, johto saa korkeintaan kenkää, mutta ei joudu vankilaan tai vahingonkorvausvastuuseen. Esimerkiksi ABN Amro aiheutti Hollannissa 15 miljardin euron tappiot, ei pankin johdolle vaan veronmaksajille.

Tässä kohtaa Luyendijkin ajatuskulku tuntuu jäävän vähän puolitiehen ellei lue kirjaa huolella.

Ei ole itsessään huono asia, että yritys käyttää toisten ihmisten rahoja (”other people’s money”) tai ettei yrityksen johto ole henkilökohtaisessa vastuussa kaikista yrityksen tappioista.

Osakeyhtiö yhtiömuotona on keksitty juuri tätä varten ja tulokset ovat olleet voittopuolisesti positiivisia: ilman osakeyhtiöitä olisi paljon vaikeampaa synnyttää ison luokan liiketoimintaa millään toimialalla. On oikein, että ABN Amron johto ei joudu maksamaan 15 miljardia Hollannin valtiolle.

Mutta ei Luyendijk missään tapauksessa ole myöskään hakoteillä.

Hän kertoi kylmän sodan aikana pelänneensä ydinsotaa ja nyt finanssikriisiä, joka voi aiheuttaa atomipommiin verrattavaa tuhoa. Ehkä pointti onkin se, että jos yritys käsittelee ydinpommeja tai pyörittää ydinvoimalaa, siihen tulee soveltaa eri sääntöjä kuin tavallisiin firmoihin.

Esimerkiksi kyllä kai kuka tahansa, joka aiheuttaa miljarditappiot yhteiskunnalle ansaitsee aika kovan rangaistuksen. Jos sanktiot olisivat kohdallaan, näkisimme vähemmän katastrofeja.

Ratkaisu?

Kirjan lopussa Luyendijk esittää joukon ehdotuksia systeemin korjaamiseksi.

Hän ehdottaa kannustinjärjestelmien uusimista, pankkien pilkkomista pienemmiksi, eri toimintojen – esimerkiksi niin sanottujen vähittäispankki- ja investointipankkitoimintojen – eriyttämistä eri pankkeihin, liian monimutkaisten sijoitustuotteiden kieltämistä ja pankkiirien henkilökohtaisen vastuun lisäämistä.

Tuntuu, ettei Luyendijk oikein osaa päättää, uskoako korjausliikkeen toteutumiseen, koska poliitikot ja pankit ovat liian lähellä toisiaan, pankit ovat globaaleja ja lainsäädäntö tyypillisesti paikallista. Mutta kuitenkin pitäisi olla optimisti.

Esimerkiksi USA:ssa äänestäjät eivät joutuneet maksamaan koko laskua vuoden 2008 pankkikriisistä. Kun valtio pelasti yrityksiä, se tuli samalla niiden omistajaksi, ja kriisin helpotettua valtio teki hyvän tilin myydessään omistuksensa.

P.S. Luyendijkin kirjan yksi parhaita anteja on kuvaus Lontoon pankkien umpikierosta yrityskulttuurista. Se antaa mielenkiintoista perspektiiviä varsinkin Dilbert-sarjakuvia lukeneille.